Kolmevitosen ikäkriisi
Lapsena ja nuorena sitä unelmoi paljon ja kuvittelee mitä kaikkea sitä tuleekaan elämän aikana tehtyä ja seikkailtua. Yhtenä aamuna sitä kuitenkin herää kolmevitosena omakotitalostaan varttia yli viiden herätykseen, jälleen kerran lykkää aamupuuronsa mikroon ja vahtii kelloa, kohta täytyy herättää kaksi kolmesta lapsesta ja puolen tunnin päästä se kolmaskin. Tajuaa, että seuraavan kolmenkymmenenviiden vuoden päästä on seitsemänkymmentä. Uskomatonta. Juurihan sitä mummolassa juoksi polvet ruvella, kädet ruskettuneina ja osa hampaista puuttuen pisin Pohjanmaan peltoja. Pellolta puuhun ja puusta verstaaseen paukuttamaan pätkittyjä lautoja vanhoilla nauloilla käsittämättömäksi kasaksi. Mihin se aika katosi? Paljon on toki kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen mahtunut. On niitä suuriakin unelmia saavutettu ja uusia keksitty ja niitäkin saavutettu matkan varrella. En tiedä onko kyseessä varsinaisesti ikäkriisi vai ikätietoisuus, mutta jotenkin tuntuu, että tämä 35 on jonkinlainen rajapyykki. Jo
