Rikas, rakas stressi

Stressi on jotakin sellaista, minkä meistä jokainen on varmasti kokenut. Se rikastuttaa elämäämme tai niin ainakin tunnumme kuvittelevan. Onhan tärkeää sanoa, että kiirettä pitää ja tässä näitä ruuhkavuosia elellään. Tosiasiassa välillä tekisi mieli kirkua, miten helkkarissa tästä kuuluu selvitä täysjärkisenä?!

 Wikipediassa stressille on monta määritelmää. Yhden määritelmän mukaan stressillä tarkoitetaan fyysisinä, psyykkisinä ja sosiaalisina oireina sekä toimintahäiriöinä ilmenevää häiriötilaa, joka johtuu yksilön kokemuksesta, jossa hän ei kykene selviytymään häneen kohdistuvista vaatimuksista.

Omalla kohdallani ikävä totuus on, että suurin stressin aiheuttaja minulle olen minä itse. Onnistun stressaamaan itseni välillä ihan hermoromahduksen partaalle. Oireilen stressiin kohonneella sykkeellä, muille tiuskimisella ja hermostuneella käytöksellä. Tykkään asettaa itselleni positiivisia tavoitteita ja sitten lopulta saatan stressata ihan huolella siitä etten saa niitä tehtyä, vaikka paine on pelkästään oman pääni sisäistä painetta. Luulisi, että positiiviset tavoitteet aiheuttavat vain positiivisia fiiliksiä, mutta minä todella haluan saavuttaa nekin tavoitteet, joista vain minä itse olen tietoinen. Ketään muuta ei kiinnosta pätkän vertaa lenkkeilenkö tänä vuonna sen verran mitä tammikuussa päätin. Eikä kukaan tuomitse vaikka en laita tavaroita heti myyntiin kun ne kaapista karsitaan.

Olin viime viikolla hyvin stressaantunut. Stressasin pysytäänkö kaikki terveinä, jotta voimme viikonloppuna tavata sukulaisia. Stressasin töissä saanko kaikki tarvittavat työt tehtyä ajoissa, jotta seuraavan vaiheen tekijöillä on mestaa valmiina kun he maanantaina saapuvat työmaalle. Stressasin joulua ja sitä saanko kaikki hankittua ja tehtyä ajoissa, onko pukin kirjeet pikkuhiljaa valmistumassa, onko lasten toiveita hankittuna sama määrä, pitäisikö tänä vuonna teettää joulukortit lasten kuvista. Stressasin saanko koulutehtävät tehtyä ajoissa, saanko harjoitusasiakkaan valmennuksen etenemään aikataulussa. Stressasin saanko lapsen ystävän kyläilyn puristettua johonkin väliin. Ja. Niin. Edelleen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. 

Ja kuinkas sitten kävikään. Maanantaina aloitin työt ja pikkuhiljaa työpäivän edetessä olo huononi. Olen todella nuoresta lähtien tiennyt useaa tuntia etukäteen milloin kuume nousee. Kroppaa juilii tietyllä tavalla. Ja illalla olinkin sitten kuumeessa.  Nyt on sairaslomapäivä kaksi. Lämpöä ja flunssaa. Kipeänä ei töihin mennä, mutta kun ei ole aivan sängynpohja tavaraa eikä taju veks niin voi toki tuntea syyllisyyttä siitä, ettei tee mitään rakentavaa kotonakaan vaikka täällä kökkii koko päivän. Tiskikoneen tyhjentämisellä tai pyykinpesukoneen täyttämisellä saa syyllisyyttä hieman lievitettyä. Stressi ei ainakaan auta flunssakautena...

On ollut taas aikaa pohtia omia käytösmalleja. Terveellinen syöminen lensi ikkunasta, kun ei oikein ruoka maistu ja sitten paikkaan energiavajetta kaikella moskalla. Hedelmät ja smoothiet olisi ollut näin jälkiviisaana se fiksumpi vaihtoehto vitamiineineen kaikkineen. Tunnesyöminenkin otti komeasti vallan. Syyllisyys ei kuulu todellakaan sairastamiseen. Silloin levätään ja sillä selvä. Toki arkea on pyöritettävä, mutta kaiken ylimääräisen voi unohtaa. Omille lapsilleni painotan, että itselleen pitää puhua niin kuin parhaalle ystävälleen. Vielä kun osaisin noudattaa omaa neuvoani.

Tästä pakollisesta pysähtymisestä oli kyllä hyötyäkin. Tajusin, että asiat etenevät myös pienemmällä vauhdilla ja stressillä. Joulu tulee kyllä ajallaan ja meillä on vielä hyvin aikaa nauttia sen odotuksesta ja hankkia se mitä on vielä hankkimatta. Töissäkään en ole korvaamaton ja stressin ottaminen aikatauluista ei loppujen lopuksi ole minun hommaani. Minun hommaani on tehdä töitä kahdeksan tuntia ja kun sen teen voin hyvillä mielin sulkea työmaakopin oven kotiin lähtiessäni. Nytkin joku muu  joutuu tekemään minulle annetut työt minun sairastaessani, enkä asialle mitään mahda. Ja se lenkkeily. Haluan pitää sen mukavana asiana, positiivisena toimintana. Jos en pääsekään vuoden tavoitteeseeni niin ensi vuonna sitten. Joulukortteja emme lähetä tänäkään vuonna, sen rahan laitamme vähäosaisempien iloksi ja toivotamme omille läheisillemme hyvät joulut kasvotusten tai somen avulla. Kotia saa kuntoon pienissä osissa ja myymättömät tavarat voin kyllästyessäni heivata vaikka kierrätyskeskukseen. 

Stressivapaa en tule olemaan varmaan koskaan. Mutta voin ainakin opetella sallivuutta ja antaa osan asioista vain olla niin kuin ne ovat. Stressiin käytetyn ajan voi käyttää paremminkin. 

Helpommin sanottu kuin tehty.

Stressivapaata joulun odotusta!

- Asta -