Lähtöruutu

Ihan ensimmäisen blogipostaukseni viimeinen lause: "Pitkä matka on edessä painonpudotuksen suhteen ja sen jälkeen se todellinen työ vasta alkaa; painonhallinta normaalipainon ylläpitämiseksi."

Sitäpä.

Nyt voisin kirjoittaa ihan samoin ja tällä kertaa kokemuspohjalta. Matka on pitkä ja vasta matkan lopussa alkaa vaikein osuus. Viimeksi epäonnistuin.

Mulla on menossa joku ihmeen jahkailu-kausi. Koska se laihdutusmatka on pitkä, on alottaminen tällä kertaa paljon vaikeampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Ekalla kerralla sitä lähti hommaan intoa puhkuen ja taistelutarmoa hönkien ja nyt päässä jäytää ajatus "mutta kun siihen menee niiiiin kauan ja se vaatii hirveesti itsekuria ja viitseliäisyyttä ja plääplääplää". Jotenkin pääkoppa unohtaa, että vaikka siihen menee aikaa niin edistystä kuitenkin tapahtuu matkan aikana koko ajan. Ei 85 kiloa muutu 65 kiloon suoraan. Siinä välissä on ne välitavoitteet, jotka myös innostaa jatkamaan ja nostavat mielialaa. Olo paranee koko ajan matkan varrella paremmaksi. Tokihan eka välitavoitteeni oli juurikin tuo 85 kiloa, mutta jotenkin se ei nyt yhtään lohduta :D. Kaiken lisäksi koko aiheesta kirjottaminen jotenkin nolottaa. Taas mä pälisen nämä samat jutut uudestaan. Ja eniten ottaa päähän. Ottaa päähän, etten pitänyt pintaani alunperin. Nyt taas ollaan täyttä pullamössöä ja treenihullusta on jäljellä vain muisto. Plääh.

Liikuntaa voi harrastaa täysipainoisesti myös kotona. Silti yksi tekosyistä tähän jahkailuun on se, että tällä hetkellä säännöllinen salitreenaaminen ei ole mahdollista. Kotona on niin paljon helpompi jättää treeni tekemättä. Jos itsensä saa salille (ja yleensä jos ei muuten niin kulutetun rahan takia itsensä sinne saa) tulee treeni tehtyä. Ehkei joka kerta ihan 100% sesti, mutta tulee tehtyä kuitenkin. Nyt on helppo jättää treenivideo sinne laatikkoon, jättää kuntopyörä nurkkaan ja punnertamisen sijaan viikata mieluummin vaikka pyykkiä, koska "näitä kotihommiakin on aina niin paljon, en mä nyt kerkee". Tosiasiassa ne pyykit tuli laitettua kaappiin silloinkin kun treenasi salilla, koska todennäköisesti oli energiaakin enemmän tehdä niitä kotihommia. Ja nytkin tuolla olisi pyykkiä viikattavana ja istun kirjoittamassa blogia.... Ah, aina niin rakkaat tekosyyt.

Tankotanssi tunnit on kyllä yksi mielialan pelastus. Mieliala ei tosiaan nouse siitä peilikuvasta mikä salin seinillä vilkkuu, mutta se peilikuva motivoi jatkamaan yrittämistä. Ja tankotanssi itsessään on niin kivaa, että tunti vilahtaa naama korvissa virnistellen. Ja toki sitä helpommaksi tankotanssi tulee, mitä vähemmän painoa itsessään kantaa, sekin motivoi.

Tiedostan myös sen, että tällä hetkellä nukun todella huonosti ja se vaikuttaa kaikkeen. Siihen, että mielitekoja on miljoona ja treeni ei maistu, vaikka pitäisi, koska treenin ansiosta nukkuisinkin paremmin ja sitä kautta taas jaksaisin huolehtia syömisistä. Joten tämä oravanpyörä on pakko aloittaa siitä treenistä. Vaikka väkisin. Otin tavoitteeksi  näin alkuun 3 treeniä. Pyöräily menee arkiliikunnan piikkiin. Tankotanssi on yksi treeni, joten viikkoon ei jää kuin kaksi kotitreeniä. Ja koska päätin, että se voi olla mitä tahansa (vaikka se 20 minuutin pikazumba) niin enää en voi sanoa, ettenkö ehtisi. 40 minuuttia löytyy viikosta keneltä tahansa.

Siinä se tämän hetken suunnitelma säännöllisen syömisen lisäksi.

Lähtöruutu. Tästä ei mennä kuin ruutu kerrallaan eteenpäin. Ja lakataan se perhanan jahkailu.

Tsemppiä kaikille painon kanssa kamppaileville! Ja kiitos niille, jotka näitä jahkailu-kauden jorinoita jaksaa lukea (aina uudestaan ja uudestaan) :D